Olisi pitänyt sanoa, että...

Fantastinen! Harvasta kirjailijasta olen koskaan ollut yhtä innoissani. Harva lukukokemus on saattanut minut sellaiseen  kohottavaan, ylösrakentavaan kiihtyneen innostuksen tilaan, kuin Peter Høeg. Høeg on fantastinen. Useimmat hänen kirjansa ovat fantastisia. Norsunhoitajan lapset, hänen viimeisin teoksensa on fantastinen, voin sanoa sen jo nyt, vaikka olen lukenut vasta parisenkymmentä sivua. Palaan asiaan myöhemmin, mutta sanonpa vain sen, että Høegin henkilöhahmot tekevät kirjoissa sen, mistä me muut vain haaveilemme: he sanovat juuri oikeat repliikit silloin, kun pitää, ei vasta puoli tuntia myöhemmin, kun ne juolahtavat meille muille kuolevaisille mieleen. *** Edit 15.18 Luin katkelman Norsunhoitajien lapsia ja koska olin itse virkeämpi kuin eilen, tuntui hieman siltä, että onko tämä Høegin harjoittama kirjallinen briljeeraus sittenkin hieman raskasta luettavaa. Muistelen erästä nimeltä mainitsematonta tohtoria, joka piti yliopistolla kurssia nimeltä "Keskiajan ihminen ja luonnonkatastrofit". Hän oli hyvin vitsikäs. Ensimmäisen luennon jälkeen vitsit lakkasivat naurattamasta ja loput kymmenkunta luentoa olivat yhtä piinaa. Palaan asiaan myöhemmin.

"Suhteessa kaikkeen ei-inhimilliseen me sivistyneet ihmiset olemme autisteja"

Klikkaa kuva isommaksi

Ihmisen älykkyys -kurssia vetävä Professori Stern esittää ihmisiin liittymiä väittämiä

Ihmiset osaavat ratkaista ongelmia mielessään ennen kuin toteuttavat ratkaisuja käytönnässä. Ihmiset ovat tietoisia menneisyydestä ja tulevaisuudesta. Ihmisillä on kieli. Ihmiset ymmärtävät numeron käsitteen. Ihmiset tunnistavat kuvansa peilistä.

Opiskelija Karen Nieto vastaa jokaiseen väitteeseen "Typerys", ja lisäperusteluiksi:

1. Kissat ja Oravat ja Lokit ja Muurahaiset 2. Oravat ja Kissat ja Delfiinit ja Muurahaiset. 3. Delfiinit ja kissat. 4. Kissat. 5. Kissat.

Vastaukset ovat eriomaisia, mutta ei niitä oikein esseiksi voi kutsua. Karen Nieto on toisissa asioissa nerokas, toisissa toivoton. Palataan alkuun. Karenin täti, Isabelle Nieto tulee Kalifornian Berkeleystä Meksikon Mazátlaniin ottaakseen haltuun perimänsä tonnikalajalostamon, hän saa kaupanpäällisiksi kaltoinkohdellun autistisen sisarentyttärensä Karenin, joka ei puhu, ei syö aterimilla ja elää takapihalla olevassa, mereen saakka ulottuvassa aitauksessa jokseenkin omissa oloissaan. Tyttö kylvetetetään ja puetaan jokseenkin ihmisen näköiseksi. Isabelle alkaa määrätietoisesti opettamaan hänelle kieltä ja kun Karen löytää sanat, hän ei vaikene ollenkaan. Karenin tie vie lyhyeksi aikaa nunnien pitämän erityiskouluun ja sieltä melko pian kotiin yksityisopetukseen sekä päiviksi tonnikalajalostamolle, lopulta yliopistoon ja kansainvälisen tonnikalanjalostamon johtoon. Kuinka se on mahdollista Karenille, jolla on neljä perusilmettä (hätääntyntyt, olinen, neutraali ja poissaoleva), joka ajattelee hyvin hitaasti, jolla ei ole ollenkaan mielikuvitusta ja joka ei osaa lainkaan valehdella?

 Sabina Bermanin kirja Nainen joka sukelsi maailman sydämeen on takakansitekstinsä mukaan vahva ekologinen kannanotto merten suojelun puolesta. Lause on kamala latteus, mutta luettuani kirjan päätin, ettei minun itse asiassa tarvitse ikinä syödä purkitettua tonnikalaa ja että ne asiat, jotka erottavat ihmisen eläimestä, eivät itse asiassa ole kovin mairittelevia -- siis meitä ihmisiä kohtaan. Tästä huolimatta teos onnistui olemaan vetävä, toiveikas, mielekiintoinen ja erittäin hauska. Lisäksi ymmärtääkseni erinomainen kuvaus autismista.

Linkki teoksen saatavuustietoihin Origossa. Muista myös Brian Hallin Saskia. ja Mark Haddonin Yöllisen koiran merkillinen tapaus.

Kirjoita postikorttiin

freefoto.com

 Sä kuinka meistä nyt tuumitkaan
Kirjoita postikorttiin
Vieläkö tullaan kohtaamaan
Pistä se sitten postiin
Vie se lähimpään laatikkoon
Ootan sydän syrjällään...

Lukusuositusten antaminen ja kirjavinkkaus, se se on herkkä laji, vähän niin kuin esittelisi uuden sydänkäpysensä vanhalle, kyyniselle kaveripiirilleen. Mitä, jos he eivät näekään mielitietyn ansioita? Mitä jos murusen ihanuus avautuu vain minulle, ja muut pyörittelevät silmiään?

Lukusuosituksia voi poimia lehdistä, mutta ne ovat toisinaan kovin kaupallisia tai keskittyvät lähinnä vain uutuuskirjoihin. Välillä lehdissä ja verkossa kiertää "sata parasta kirjaa" -tyyppisiä listoja, mutta ihan rehellisesti sanottuna niistä puuttuu jotain, ehkä inhimillinen lämpö. On toki sivistävää tarttua klassikkoon, mutta entäpäs jos haluan viihtyä, saada lohtua ja nauraa? Naurishauta on terveellistä, mutta myös tuulihatuille on oma hetkensä.

Kirjavinkkien antamiseen ja saamiseen on JJR-kirjastoissa keksitty kevyt ja mukava keino: Kirjoita postikorttiin -hanke on käynnistymässä!  Idea on yksinkertainen: jokaiseen JJR-kirjastoon tulee nippu blancoja postikortteja, kyniä ja postilaatikko. Hyvän kirjan luettuaan ihmiset voivat kirjoittaa postikorttimuotoisen vinkin muiden iloksi.

Täytetyt kortit skannataan tänne Lukupedon ravinnoksi ja niistä kootaan pieniä eloisia näyttelyitä kirjastoihin Uusia vinkkejä kertyy toivottavasti koko ajan. Voimme vaihdella postikortteja myös kirjastojen välillä. Korttinäyttelyiden yhteyteen voidaan poimia postikorttivinkeissä suositeltuja kirjoja, ja voihan sitä toki suositella myös lehtiä, levyjä, elokuvia, sarjakuvia, äänikirjoja, hyvä artikkeleita, kauniita taidekirjoja... mitä vain!

Hanke on suunnattu kaikenikäisille kirjastonkäyttäjille. Lue, ota kynä ja kirjoita postikorttiin!

Pintasukellus merikirjallisuuteen

Voitin Helen Mosterin esikoisteos Hylyn kustantajan arvonnasta noin vuosi sitten. Kansi on tumma: petrolisinsinessä vedessä näkyy valojuovia ja uponneen purjelaivan mastoja. Lievetekstit lupaavat historiaa ja merenkulkua.

freefoto.com

Kirjan aihe ja kannen typografia tuntuivat viileän etäisiltä, kuin itämeren pohjaan vajonneet alukset. Myös aikaisemmat merikirjallisuuden lukukokemukset herättävät ennakkoluuloja, merestä kun ei tavata tehdä valloittavia lukuromaaneita. Olenko otollisessa tilassa lukeakseni Hylyn? Onneksi tartuin teokseen, lukukokemus oli nimittäin lumoava.

Hylyssä kerrotaan kolme tarinaa, jotka punoutuvat toisinsa. Katariina Suuri on Euroopan merkittävin taidemesenaatti ja nuorista poikaystävistään tunnettu oligarkki. Hän tilaa Meissenistä astiaston, jonka herkkä kuva-aihe, puhkeava ruusu, symboloi hänen tyttömäistä rakkauttaan Platon Zuboviin. Nuori rakastaja tuskin suorituu velvollisuuksistaan, mutta palkkio, merkittävä poliittinen asema, vastaavat panosta moninverroin.

Rotterdamilainen kapteeni Willem Arensen määrätään viemään posliinia, taidetta ja muita ylellisyystuotteita  Katariina Suurelle. Kapteeni pakottaa herkän ja taiteellisesti lahjakkaan esikoisensa Arnen mukaan Pietarin purjehdukselle. Pojan on karaistuttava, sillä Arnesta on tuleva kapteeni, kuten isästään ja  isoisästäänkin, vaikka taipumukset viittaavat toisaalle.

200 vuotta myöhemmin suomalainen Anton Saksa löytää sattumalta Vrouw Helenan hylyn yksinäisellä sukellusretkellä ulkosaaristoon.

Helen Moster tutkii kirjassaan Arne suhdetta kovaan ja karkeaan isäänsä, Anton Saksan suhdetta äitiinsä ja entiseen Kaisa-vaimoonsa sekä Katariinan suhdetta nuoreen rakastajaansa. Jokaisesta henkilöstä Helen kuorii esiin pahan alta hyvää, hyvän alta pahaa, kauniin alta rumaa ja ruman alta kaunista. Ainoastaan Arnen hän tavallaan jättää rauhaan ja koskemattomaksi, häntä Helen tutkii muita hellemmin, herkästi ja tarkasti. Arne on ruusu Meissenin posliiniastian kyljessä. Hän on vasta pukeamassa oleva potentiaali. Anton Saksa taas on hylky, menetetty potentiaali, joka ei koskaan todella nouse oman elämänsä tekijäksi.

Tutkija Anton Saksa on mies kahden vahvan naisen välissä. Hän on lukiossa reputettuaan pestautunut merille ja päätynyt voimakastahtoisen, määrätietoisen Kaisan aviomieheksi, tai projektiksi. Avioeron jälkeen Anton romahtaa, ottaa vastaan äitinsä tarjoaman avun ja työn ja lopulta löytää yllättäen uuden suunnan elämälleen. Suunta on alaspäin: Saksa aloittaa sukellusharrastuksen.

Hylky on paitsi psykologinen, myös historiallinen romaani. 1700-luvun Euroopan kuvaus on eloisaa ja aistillista. Lukija pääsee tutustumaan ajan tapoihin, matkantekoon, perhe-elämään ja kaupunkeihin.

Suosittelen tätä pientä historiallisen kirjallisuuden helmeä niillekin, joita merikirjallisuus ei ole aikaisemmin koskettanut. Hylky on helposti lähestyttävä kirja, mutta se on kuin luoto, pinnalla on vain vähän.

Muista myös Mankellin Syvyys, ja Hirvisaaren Minä, Katariina.

Miksi maalaisia ihmetellään, sekä muita totuuksia.

Huhtikuu ei herätä erityisiä mielikuvia. Se vain on ja oelttaa, että se hyväksytään omana itsenään. Se ei ole viehättävä ja luminen, selkeä talvikuukausi, ei myöskään kuulas ja heleä ydinkevään kuukausi. Jos huhtikuu olisi huonekalu, se olisi jalkarahi. Jos huhtikuu olisi vaatekappale, se olisi slipoveri. [...] Jos huhtikuu olisi kaupunki, se olisi Ylivieska.

Näin kirjoittaa jäljittelemättömään tyyliinsä Sinikka Nopola tuoreimmassa teoksessaan Matkustan aika harvoin.

Nopola tekee ytimekkäitä havaintoja muun muassa vallitsevasta halailukulttuurista (ennen tässä maassa halattiin, koska oltiin juotu. Nyt tässä maassa juodaan, koska pitää halata), facebookista (Minusta tykätään koko ajan [...]. Minun ei tarvitse tehdä mitään, olla vain. Missä olen? Satavuotispäivillänikö? Ei. Olen Facebookissa), analysoidaan muun muassa suomalaista yksinasumista ja pihatalkoita.

Aiheet koskettavat meitä kaikkia.

Sinikka Nopola tekee naishämäläisestä näkökulmastaan vähän samaa, kuin mielensäpahoittaja: kertoja edustaa kansan syviä rivejä onnistuen säilyttämään itseironisen otteen ja aidon lämmön.

Mitä siinä vielä luet, mars varaamaan!

freefoto.com

Retkellä omassa kirjahyllyssä, eli intohimoja, melodraamaa ja espanjansammalta teoksessa Etelän kiihkoa

Kaikki kirjoja keräilevät tietävät tämän ilmiön: ostelet muutamalla kolikolla kirpputoreilta mielenkiintelta vaikuttavia, kauniita tai höpsöjä kirjoja. Ne kerääntyvät kirjahyllyysi, etkä koskaan tule tarttuneesin niihin ennen kuin tila on kertakaikkiaan loppu ja kansalaisopistossa alkaa kurssi, jossa tuunataan kellastuneista kirjansivuista sisustuselementtejä ja kansista käsilaukku.

Puolisollani on tapana hankkia Yhdysvaltojen Etelävaltioihin sijoittuvia melodraamoja. Frank Yerbyn Etelän kiihkoa oli yksi näistä hankinnoista. Tunnustan, että minulla on ollut tapana hihitellä pilkallisesti sen pöljälle nimelle puolisoni suureksi mielenharmiksi.

Kunnes pääsiäisen aikaan minulla oli between-books -tilanne.

Kävi niin kuin joskus käy: löysin uuden ihastuksen.

Frank Yerby oli ensimmäinen afroamerikkalainen best-seller -kirjailija. Nimestäkin voi päätellä, ettei Etelän kiihkoa, alkuperäiseltä nimeltään The Vixens, eli naarasketut ei ole dokumentti kansalaissodan jälkeisestä Louisianasta, vaan puhdasta viihdettä.

Yhdysvaltain sisällissota on juuri päättynyt. Päähenkilö, tumma ja luonnollisestikin tulinen Laird Fournois, palaa New Orleansiin sodittuaan sinitakeissa, kun perheen Philip-poika on kuulunut vastapuolen, eli konfederaatin joukkoihin. Laird on menettänyt ensirakkautensa varakkaammalle miehelle ja palaa kotipuoleen naimattomana miehenä. Lairdin kälyn pikkusiskosta, Denise Lascalsista, on sisällissodan aikana varttunut nuori nainen. Tämän kirjallisuudenlajin tuntevat arvaavatkin jo, että Denise on poikkeuksellisen kaunis villikko ja Laird on Denisen suuri (ensi)rakkaus. Denise Lascals iskeekin Lairdiin välittömästi kyntensä, mutta Laird solmii onnettoman järkiavioliiton mielisairaan Sabrinen McHughin kanssa ja vetäytyy rappeutuneelle Plaisancen plantaasille. 

Mustien kansalaisoikeustaistelua Yerby käsittelee jokseenkin pinnallisesti, varhainen Ku Klux Clan on sivuroolissa.  Sen sijaan Yerby keskittyy kuvaamaan, kuinka Denise painaa kerran jos toisenkin Laird Fournoisin kuohuvaa poveaan vasten. Ei mikään ihme, että yksi Yerbyn teoksista, The Foxes of Harrow, filmatisoitiinkin Hollywoodissa suunnilleen samoihin aikoihin Tuulen viemää -elokuvan kanssa.

Etelän kiihkoa löytyy kuin löytyykin vielä kirjastoista (pun intented). Eteläsavolaisille tiedoksi, että Mikkelin maakuntakirjaston varastossakin näkyy olevan yksi kappale. Sitä suuremmalla todennäköisyydellä tätä teosta löytyy huokeaan hintaan kirpputoreilta ja antikvariaattien löytölaareista. Kyllä tämä lukemista vielä kestää varsinkin, jos kaipaa pääsiäismunadieetin jälkeen jotakin suhteellisen helposti sulavaa.

Bloggaaminen on virtuaalieläimelle lajityypillistä käyttäytymistä

freefoto.com

Haluaisin kuvitella, että jos en nyt ihan ole diginatiivi, niin ainakin hyvin kotoutunut maahanmuuttaja. Mobiililaitteita en ole toistaiseksi juurikaan käyttänyt, mitä nyt matkapuhelinta. Kannettava tietokoneenikin on löytänyt kotoa niin vakiintuneen paikan, että se voisi aivan yhtä hyvin olla tavallinen pöytäkone, siksi vähän sitä siirrellään. Tällä hetkellä otan varovaisen uteliasta kontaktia e-kirjan lukulaitteisiin. Niitähän saa lainata meiltä.

Aikuiselämäni aikana verkosta on tullut paikka muiden joukossa. Siellä on ihmisiä, viranomaisia (kuten poliisi), laitoksia (kuten kirjasto), hyödyllistä tekemistä, täydellistä ajanhukkaa ja haitallista tekemistä. Nuoret, niin sanottu Y-sukupolvi, on syntynyt käsi kosketusnäytöllä. Jos he eivät löydä jotain verkosta, sitä ei ole olemassakaan.

Voisi sanoa, että uuden blogin perustaminen on virtuaalieläinten lajityypillistä käyttäytymistä. Ihmiset haluavat kertoa, tämän ajan ihmiset haluavat kertoa toisilleen asioita myös verkossa. Lukupedon koti on Toenperän kirjasto. Pidämme sen rauhallisena hyvillä lukuvinkeillä. Tervetuloa lukemaan, jätä ihmeessä jälki kommenttilaatikkoon!