Kirjoita postikorttiin -satoa Rantasalmelta

Lukuimmeisiä

freefoto.com

Niin kuin varmaan tiedättekin, netti on lukublogeja kirjavanaan! Itse en ole seurannut niitä tarpeeksi ahkerasti. Vaikka olen opiskellut kirjallisuustiedettä, suhtaudun kirjosita keskustelemiseen kuten kahviin. Kahvi on kahvia, sitä juodaan, sinun ei pidä kahvia leivonnaisiin tai makeisiin sekoittaman.

Lukeminen on lukemista, luen kirjoja ja puhun niistä töissä ja ystävien kesken, mieluusti melko kompaktisti (arvio akselilla: "järkyttävän hyvä - polta se", sekä lyhyt kuvaus protagonista ja muutamista keskeisistä juonen käynnistymiseen liittyvistä tapahtumista). Miellyttävintä kirjapuhe on sellaisten henkilöiden kanssa, jotka jakavat saman kirjallisen maun, koska silloin jopa merkitsevä nyökkäys riittää.

Olen siis törkeästi laiminlyönyt kirjallisuuslehtiä ja kirjallisuuskeskustelua ja hengaillut mukavuudenhaluisesti samanmielisten lukijoiden parissa! Aion kuitenkin parantaa tapani. Internetin syvissä vesissä paljastui heti, että lukijoilla on suuri, hauska, bloggaava yhteisö. Tässä joitakin lukublogeja:

Amman lukuhetki: äiti ja opettaja Aino-Maria kirjoittaa sujuvaa ja suloista kirjallisuusblogia. Löysin blogin etsiessäni luku/leffakokemuksia Aikamatkustajan vaimosta (Audrey Niffenegger) - lähinnä selvittääkseni, kannattaisiko melko köykäisen katsomiskokemuksen (Eric Banan paljas takapuoli ei sittenkään pelasta kaikkea) jälkeen uskaltautua kirjan pariin. En uskaltautunut, vaikka Amma kriittisistä huomioistaan huolimatta myönsi olevansa "pidättyväisen ihastunut" teokseen.

Eniten minua kiinnostaa tie: Suketuksen, "ihan kivan historianopiskelijan" kirjallisuusblogi, on hauska ja kevyt mutta fiksu, siis miellyttävää luettavaa. Suketus menee tunteella lukukokemukseen, mistä plussaa. Se on mahtavaa vastapainoa viileälle analyyttisyydelle.

Retkilläni linkkien pitkospuita löysin Opuscolo - kirjasta kirjaan -blogin ja jäin lukemaan suurella uteliaisuudella nimimerkki Valkoisen Kirahvin arviota Savonlinnan kirjastosta. Pitäisi ehdottomasti katsella välillä ympärilleen asiakkaan silmin (ei, en aio keksiä parempaa ilmausta, vaikka olen väsynyt ja fingerporigeneraattorin loihtii em. lauseesta välittömästi zombie-teemaa). Valkoinen Kirahvi tsekkaa kirjastoon tutustuessaan ainakin seuraavat seikat:

Kun menen aivan uuteen kirjastoon, otan ensin tuntumaa. Etsin uutuushyllyt ja palautuskärryt, hahmotan missä on mitäkin. Kierrän kirjastoissa peruskokoelman sillä ajatuksella, että jos minulla olisi kirjastokortti, mitä lainaisin. Onko tärppikirjoja esillä? Onko uusia kirjoja? Onko poistettu tehokkaasti niin, että hyllyt näyttävät houkuttelevilta? Mitä on palautettujen kärryssä? Entäpä lastenkirjojen kokelma? Onko nuoret huomioitu? Millainen lehtiosasto? Jäisinkö oleilemaan? Miten henkilökunta kohtaa kirjstoon tulevan asiakkaan?

Kirjamieli on tarttunut kunnioittavaan urakkaan, eli ottanut urakakseen James Joycen Ulysseksen uuden käännöksen. Haaste kiertää lukublogeissa. Jäämme seuraamaan mielenkiinnolla projektin etenemistä, sekä harkitsemme itsekin vastaavaan ryhtymistä, vaikkakin olemme kiitollisia asiakkaalle, joka lainasi sen uutuushyrrykästä nenämme edestä. (Me puhumme itsestämme vast'edes monikossa kuten monarkit, onhan kirjastonhoitajakin jonkinlainen instituutio. Onhan?).

Mainitaan vielä hyväksi lopuksi Erjan lukupäiväkirja. Erja on kirjastonhoitaja, "jolta hyvätkin kirjat unohtuvat aivan liian helposti". Erja nostaa esille sellaisiakin kirjoja, jotka eivät suorastaan karjahtele asiakkaille uutuushyrrykässä ja edustaa siten ammattikuntamme "pitkää häntää".

Kerään kiinnostavia kirjallisuusblogeja tuonne sivupalkkiin otsikon "Lukuimmeisiä" alle. Nautinnollista lukupuhetta kaikille.

Kirjalijakettu 2012 on Kirsi Kunnas

Copyright: Jyrki Luukkonen

Joroisten, Juvan ja Rantasalmen yhteinen JJR-kirjasto myöntää vuosittain ”Kirjailijakettu” -arvonimen kettukirjailijalle, jonka tuotantoa Lukukettudiplomin suorittajat ovat ahkerasti lukeneet.

Kirjailijakettu 2012 on akateemikko Kirsi Kunnas (s. 1924), (lasten)runouden Grand Old Lady. Hänen tunnetuin tuotantonsa vyyhteytyy erään salaperäisen Tiitiäisen ympärille. Kunnas on tehnyt myös huomattavan aikuisille suunnatun runotuotannon sekä kääntänyt muun muassa Lewis Carrolin ja Federico García Lorcan teoksia suomen kielelle.

Kieli nimenomaan, on Kunnaksen kotimaa. Hän piehtaroi kielessä, kerää sitä syliinsä ja muokkaa mieleisekseen. Kunnas taitaa niukan tyylittelyn, jolla voi pienin elein ja äärimmäisen tarkasti kuvata sellaisia valtavia asioita kuin rakkautta, ikävää, elämänjanoa ja kuolemaa. Hän taitaa onomatopoesian, jolla voi tavoittaa leikkisän herkullisesti esimerkiksi iltalypsyn äänimaailman, kuten runossa Adalmiinan helmi, jossa: ”Karjan kellot kilk kalk kaa” ja jossa lehmä: ”järveen kumartuu / ja särpii, hörppii, ryystää / laiskuttaa ja nuuskaa/”. Hän taitaa paradoksin ja kielipelit sekä tutkii runoissaan kielen kaikkia vivahteita aina nonsenseen – hölynpölyyn saakka.

Kunnas on palkittu muun muassa Arvid Lydecken -palkinnolla, Topelius-palkinnolla ja erilaisilla valtionpalkinnoilla. Hänelle on myönnetty vuonna 2000 Tampereen yliopiston kunniatohtorin arvonimi sekä akateemikon arvonimi. Haluamme kiitollisin mielin myöntää hänelle myös Kirjalijakettu-arvonimen.

*** 

Kunnakselta saammamme herttainen vastauskirje on nähtävillä Rantasalmen kirjastossa. 

Hyllyluokat - sydän!

Meillä Toenperän kirjaston Rantasalmen toimipisteessä rakastetaan hyllyluokkia. Dekkarit ovat omassa hyllyssään ja romantillinen kirjallisuus, scifi ja fantasia, erä- ja sotakirjallisuus omissa hyllyissään. Näinhän se on useimmissa Suomen kirjastoissa.  Meiltä löytyy vielä sellainenkin harvinaisuus, kuin "elämäkerrat", eli myös ne elämäkerrat, jotka eivät ole 99-luokassa, on hyllyluokitettu elämäkertojen hyllyyn.

Uusi ongelma on genret, joita on hankalaa sijoittunut. Eroottisesti latautunut  Wardin "Musta tikarin veljeskunta" on vaikeasti sijoitettava. Tarvisisimme hyllyn "pararomantiikalle", kirjoille, joissa ainakin suhteen toinen osapuoli on yliluonnollinen olento: ihmissusi, vampyyri tai langennut enkeli. Ja tässä osastossa voisi olla oma hyllynsä paraerotiikalle, koska ainakin Wardin kirjoissa on jokseenkin runsaasti suoraa toimintaa. Krhm krhm.

Toinen haaste on punaisella teipillä merkitty romantiikkahyllymme. Olen ottanut romantiikkaan melko laajan perspektiivin, joten oikeastaan kyseessä ei ole enää noin kahteensataan niteeseen ollut romantiikka, jossa A haluaa B:n, C asettaa esteitä, ja lopussa A saa B:n. Sinkkukirjallisuudessa kuvio ei ole likikään noin suoraviivainen. A haluaa B:n, mutta ajankulukseen deittailee C:tä, joka on A:n exä ja seksuaaliselta identiteetiltään hieman epävakaa. Kuvioihin tulee D, johon B rakastuu, mutta joka on taas kiinnostuneempi... äh, tajuatte kyllä. Kyseessä on siis kirjallisuudenlaji, jossa ei tähdätä avioliittoon, riisinheittoon ja päivään prinsessana, ehei, sillä teemana saattaa olla vaikkapa kuolema tai suhde äitiin tai herraisä nähköön shoppailu. Tai teemana saattaa hyvinkin olla romanttinen parisuhde, mutta lopussa ei olekaan häitä. Siksi "romantiikkahyllymme" on romantiikkaa vain nimellisesti, kyseessä on laajempi naisille suunnatun viihdekirjallisuuden genre, Chick Lit.

Älkääkä edes antako minun aloittaa dekkareista, joka kattaa meillä melkein kaikki jännityskirjallisuuden alalajit, paitsi kauhua, joka on fantasian ja scifin joukossa yliluonnollisen elementtinsä vuoksi. Myös Wardin kirjat olivat aluksi kauhussa, mutta havaitsimme pian, että "kauhu" ei ollut se tunne, jota vampyyripor pararomantiikka herättä.

Kirjallisuudenprofessorini Tammi tykkäsi lausua genren ranskalaisittan [žãr], joten pyydän, että lukiessanne tätä artikkelia lausutte sen mielessänne oikein.

Kirjoita postikorttiin

Juwemmalla on kirjoitettu postikorttiin

Olisi pitänyt sanoa, että...

Fantastinen! Harvasta kirjailijasta olen koskaan ollut yhtä innoissani. Harva lukukokemus on saattanut minut sellaiseen  kohottavaan, ylösrakentavaan kiihtyneen innostuksen tilaan, kuin Peter Høeg. Høeg on fantastinen. Useimmat hänen kirjansa ovat fantastisia. Norsunhoitajan lapset, hänen viimeisin teoksensa on fantastinen, voin sanoa sen jo nyt, vaikka olen lukenut vasta parisenkymmentä sivua. Palaan asiaan myöhemmin, mutta sanonpa vain sen, että Høegin henkilöhahmot tekevät kirjoissa sen, mistä me muut vain haaveilemme: he sanovat juuri oikeat repliikit silloin, kun pitää, ei vasta puoli tuntia myöhemmin, kun ne juolahtavat meille muille kuolevaisille mieleen. *** Edit 15.18 Luin katkelman Norsunhoitajien lapsia ja koska olin itse virkeämpi kuin eilen, tuntui hieman siltä, että onko tämä Høegin harjoittama kirjallinen briljeeraus sittenkin hieman raskasta luettavaa. Muistelen erästä nimeltä mainitsematonta tohtoria, joka piti yliopistolla kurssia nimeltä "Keskiajan ihminen ja luonnonkatastrofit". Hän oli hyvin vitsikäs. Ensimmäisen luennon jälkeen vitsit lakkasivat naurattamasta ja loput kymmenkunta luentoa olivat yhtä piinaa. Palaan asiaan myöhemmin.

"Suhteessa kaikkeen ei-inhimilliseen me sivistyneet ihmiset olemme autisteja"

Klikkaa kuva isommaksi

Ihmisen älykkyys -kurssia vetävä Professori Stern esittää ihmisiin liittymiä väittämiä

Ihmiset osaavat ratkaista ongelmia mielessään ennen kuin toteuttavat ratkaisuja käytönnässä. Ihmiset ovat tietoisia menneisyydestä ja tulevaisuudesta. Ihmisillä on kieli. Ihmiset ymmärtävät numeron käsitteen. Ihmiset tunnistavat kuvansa peilistä.

Opiskelija Karen Nieto vastaa jokaiseen väitteeseen "Typerys", ja lisäperusteluiksi:

1. Kissat ja Oravat ja Lokit ja Muurahaiset 2. Oravat ja Kissat ja Delfiinit ja Muurahaiset. 3. Delfiinit ja kissat. 4. Kissat. 5. Kissat.

Vastaukset ovat eriomaisia, mutta ei niitä oikein esseiksi voi kutsua. Karen Nieto on toisissa asioissa nerokas, toisissa toivoton. Palataan alkuun. Karenin täti, Isabelle Nieto tulee Kalifornian Berkeleystä Meksikon Mazátlaniin ottaakseen haltuun perimänsä tonnikalajalostamon, hän saa kaupanpäällisiksi kaltoinkohdellun autistisen sisarentyttärensä Karenin, joka ei puhu, ei syö aterimilla ja elää takapihalla olevassa, mereen saakka ulottuvassa aitauksessa jokseenkin omissa oloissaan. Tyttö kylvetetetään ja puetaan jokseenkin ihmisen näköiseksi. Isabelle alkaa määrätietoisesti opettamaan hänelle kieltä ja kun Karen löytää sanat, hän ei vaikene ollenkaan. Karenin tie vie lyhyeksi aikaa nunnien pitämän erityiskouluun ja sieltä melko pian kotiin yksityisopetukseen sekä päiviksi tonnikalajalostamolle, lopulta yliopistoon ja kansainvälisen tonnikalanjalostamon johtoon. Kuinka se on mahdollista Karenille, jolla on neljä perusilmettä (hätääntyntyt, olinen, neutraali ja poissaoleva), joka ajattelee hyvin hitaasti, jolla ei ole ollenkaan mielikuvitusta ja joka ei osaa lainkaan valehdella?

 Sabina Bermanin kirja Nainen joka sukelsi maailman sydämeen on takakansitekstinsä mukaan vahva ekologinen kannanotto merten suojelun puolesta. Lause on kamala latteus, mutta luettuani kirjan päätin, ettei minun itse asiassa tarvitse ikinä syödä purkitettua tonnikalaa ja että ne asiat, jotka erottavat ihmisen eläimestä, eivät itse asiassa ole kovin mairittelevia -- siis meitä ihmisiä kohtaan. Tästä huolimatta teos onnistui olemaan vetävä, toiveikas, mielekiintoinen ja erittäin hauska. Lisäksi ymmärtääkseni erinomainen kuvaus autismista.

Linkki teoksen saatavuustietoihin Origossa. Muista myös Brian Hallin Saskia. ja Mark Haddonin Yöllisen koiran merkillinen tapaus.