Joulukalenterin 19. luukku: Anna Fekete

Kati Hiekkapellon Anna Fekete - dekkareihin ilmestyy kolmas osa: Tumma, joka kuljettaa päähenkilön entiselle kotiseudulleen, entisen Jugoslavian unkarilaisvähemmistön pariin.

Anna Fekete uudistaa suomalaista poliisiromaania tuomalla keskiöön identiteettinsä ja työyhteisönsä kipupisteet. Maahanmuuttaja-taustaisena naispoliisina hän joutuu kohtaamaan työparinsa rasistiset ja sovinistiset ennakkoluulot ja näkemään työssään monia maahanmuuttajien elämään liittyviä tilanteita.

Hiekkapelto on itse työskennellyt Serbian unkarilaisalueella. Hänen Suojattomat -teokselle myönnettiin "Vuoden johtolanka" -palkinto vuonna 2015.  Palkinnon myöntää Suomen dekkariseura ry.

Joulukalenterin 18. luukku: rakkaudesta ja kuolemasta

Erica Jong on klassikkokirjailija, josta kirjoitin Lumpukan kesäklassikoissa. Ilahduin kovasti, kun huomasin, että Jongilta on tulossa uusi teos: Elä ja uneksi. Päähenkilö Vanessa Wonderman on varttuneempi leidi, joka seuraa omien vanhempiensa ikääntymistä ja elää itseään rutkasti vanhemman, sairaan kumppanin kanssa.

Jongin viimeisimmässä kuolema on läsnä, mutta niin on elämäkin, ja tietenkin rakkaus:




Jong kehtaa yhä, Jong taitaa yhä ja Jong ihastuttaa yhä. Hän tietää, mitä on olla ihminen ja nainen 2000-luvulla. Hauska, älykäs ja ankaran rehellinen tarina kuuluu niille kaikille, joita rakkaus on järkyttänyt ja muuttanut.

Joulukalenterin 17. luukku: klassikko jälleen saatavana

Ohoo, sanoin, kun tein kevään kirjatilauksia.  John Steinbeckilta ilmestyy keltaiseen kirjastoon unohdettu sotakuvaus, joka kertoo saksalaisten miehittämästä pienestä norjalaiskylästä.

Routakuun ajasta voi lukea näytteen täällä. Teos on julkaistu suomen kielelle pienenä kirjakerhopainoksena, joten sen saatavuus on ollut tähän asti heikkoa. Teoksesta otetaan nyt uusi tarkastettu painos.

Steinbeck kuuluu niihin rakastettaviin klassikkokirjailijoihin, joiden teoksia on helppo lähestyä. Steinbeckin teokset ovat pieniä ja inhimillisiä, mutta käsittelevät isoja asioita. Ihmeentuntu jää pitkäksi aikaa kummittelemaan mieleen.

Aika paljon kirjoja käsittelevänä ja lukevana täytyy sanoa, että tämä teos tulee hankittua ikiomaksi. 

Joulukalenterin 16. luukku: lääkkeeksi, vain lääkkeeksi

Eräs asias pyytää aina välillä sellaista lukemista, josta tulee hyvä mieli. Kirja saa olla kevyt, muttei köykäinen, eikä haittaa, jos siitä tulee hyvä mieli - tai ei ainakaan paha mieli.

Paras hömppä - sanon "hömppä" kaikella rakkaudella - onkin hyvin kirjoitettua ja saattaa olla viisastakin, vaikka olisikin helposti lähestyttävää. Eihän hyvä tarkoita välttämättä konstikasta.

Tällainen Pieni kirjapuoti Pariisissa lipui vastaan Bazarin kirjalistalla ja ostettiin vastaamaan asiakkaiden viihteenkaipuuseen. Nina Georgen teoksen päähenkilö, Jean Perdu pitää kirjakauppaa jokilaivassa ja löytää tästä kirjallisesta apteekistaan jokaisen asiakkaan mielialaan sopivan lääkkeen. Mutta kuten usein on, omaa kahtakymmentä vuotta aikaisemmin murtunutta sydäntään hän ei osaa hoitaa.

Eräänä päivänä hän kuitenkin avaa kirjeen, joka hänen sydämensä rikkonut nainen hänelle aikoinaan lähetti. Kirjeen lukeminen käynnistää tapahtumaketjun, jonka aluksi Jean Perdu irttottaa laivansa laiturista ja lähtee liikkeelle kohti tuntematonta tulevaisuutta.

Joulukalenterin 15. luukku: Luxus

Milja Kannisto on saanut päätökseen historiallisen trilogiansa, jonka Synnintekijä aloitti 2013 ja joka jatkui osilla Kalmantanssi ja Piispansormus.

Tulevana vuonna siirrytään keskiajalta Ranskan vallankumouksen vuosiin. Luxus aloittaa purppuragiljotiini-trilogian, jossa ylhäinen ja alhainen kohtaavat vallankumouksen pyörteissä: "Vanhan Kuningaskunnan Ranska on kurjuuden, ylellisyyden, kunnianhimon, nälän ja petosten noidankattila. Isidore Boreal on kasvanut valheessa ja hulluudessa. Marie-Constance de Boucard on piehtaroinut himossa ja silkissä. Markiisi de Sade on elänyt demoniensa vankina". Kaunisto on keitellyt melko kiehtovan, historiasta ammentavan sopan. Uskon, että Luxus tulee vaivatta tavoittamaan lukijansa.

Joulukalenterin 14. luukku: debytantti kotimaisen dekkarin estradilla

Johnny Knigan listoilta tarttui mukaan Samuel Davidkinin punakantinen trilleri Esikoisten lunastus.

Davidkin on helsinkiläinen esikoiskirjailija. Päähenkilö Leo Asko työskentelee Poliisin rikoksentorjuntayksikössä, hän törmää Helsingissä rikossarjaan, joka viittaa kovan linjan juutalaisiin. Esittelytekstissä luvataan liki mystiseksi tihentyvää tunnelmaa ja kurkistuksia Helsingin salattuun historiaan.

Uskonnollisesti motivoituneista rikoksista kertova kirja taitaa valitettavasti olla ajan hermoilla. Jäämme mielenkiinnolla odottamaan, minkälaisen paikan Davidkin lunastaa suomalaisten dekkaristien kovassa joukossa.

Joulukalenterin 12. luukku: sähkösatuja

Olipa kerran ulkosuomalainen äiti, jota harmitti, että hänen lapsilleen ei ollut saatavilla kovin helposti suomenkielistä lastenkirjallisuutta. Netti oli kyllä väärällään videonpätkiä ja pelejä, mutta lukemisesta oli huutava pula. Niinpä syntyi ajatus sivustosta, jossa olisi kuvitettuja iltasatuja, joita voisi lukea lapselle vaikkapa tabletilta.

Syntyi Iltasatu.org -sivusto.

Iltasatusivustolta löytyy vanhoja tekijänoikeusvapaita satuja kuvituksineen sekä kirjailijoilta saatuja uusia satuja. Sivuston ajatus on myös tarjota foorumi ihan uusille tekijöille. Moderneista sadunkertojista mukana on esimerkiksi Jukka Itkonen ja Päivi Alasalmi. Mukaan on myös tulossa Setan sateenkaarisatuja. Käykäähän tutustumassa ja lukekaa niille tiitiäisille!

Joulukalenterin 11. luukku: elämää

Elämää: 

Monista kiinnostavista taiteilijoista ilmestyy keväällä elämäkerrat. Heikki Kinnunen kertoo ensimmäistä kertaa yksityiselämästään 70-vuotispäivänsä kunniaksi teoksessa Tarinankertojan elämät. Karita Mattila ”Suomalainen Venus”, ”La Karita” suurten oopperatalojen tähti ja tunnollinen työmyyrä päästää lukijat sisään  ooperadiivan maailmaan: arkeen ja juhlaan, lavalle, kulissien taakse, keittiöön ja treenisalille.

Kaikki tietävät Jukka Puotilan Kotikadulta, imitaattorina ja teatterilavoilta, mutta kuka hänet oikeastaan tuntee? Taina West on tutustunut 60-vuotispäiviensä kynnyksellä vakavasti sairastuneen Puotilan vauhdikkaaseen elämään ja tehnyt siitä varmasti mielenkiintoisen elämäkerran Tänä iltana Jukka Puotila.

Omalla yöpöydälläni on jo Astrid Lindgrenin Denna dagen, ett liv, suomenkielinen käännös ilmestyy keväällä 2016 nimellä Tämä päivä, yksi elämä, mutta jos ruotsinkielen taitoiset voivat jo verrytellä kielitaitoaan alkukielisellä teoksella.

Joulukalenterin 10. luukku: uteliaisuuden herättävä Haukka

Uteliaisuuden herätti:

Englantilainen tutkija, tietokirjailija ja historioitsija Helen MacDonald menetti isänsä noin nelikymmenvuotiaana. Surutyö käynnisti prosessin, jossa Helen toteutti lapsuudenhaaveensa omasta metsästyshaukasta: hän hankki kanahaukkanaaraan poikasen, täytti pakastimen haukanruoalla ja sulki puhelimen. Kirjassaan Helen kertoo paitsi  Mabeliksi ristimästään kanahaukasta, mutta tutkii myös ihmisen ja villieläimen suhdetta ja luontokäsitystä, käy läpi muistojaan ja tekee surutyötä. Tässä on kenties kevään kiinnostavin kirja, ja esteetikkona minua miellytti myös sen upea kansikuva. 

Joulukalenterin 9. luukku: apertiiviksi ennakkotietoa kevään kirjoista: kuolemaa

Käväisin eilen esittelemässä Rantasalmen lukupiirille kevään 2016 kirjoja, jotka alkavat olla jo tilattu kustantamojen ennakkotietojen mukaan. Seuraavissa joulukalenterin luukuissa on vinkkejä kevään uutuuskirjoista.

Kuolemaa:

Helsinkiläiseltä Samuel Davidkinilta ilmestyy keväällä aika mielenkiintoiselta vaikuttava teos Esikoisten lunastus, jossa Poliisin rikoksentorujuntayksikössä työskentelevä Leo Asko törmää rikossarjaan, jonka jäljet johtavat kovan linjan juutalaisiin. Uskonnollisesti motivoituneista rikoksista kirjoittaminen on valitettavan ajankohtainen aihe. Odotan kiinnostuksella myös kuvausta suomen pienestä ja vanhasta juutalaisyhteisöstä. 

Katri Hiekkapellon Anna Fekete -dekkarit saavat myös jatkoa: Tumma vie päähenkilönsä, maahanmuuttajataustaisen nuoren poliisin entiselle kotiseudullee, Serbian unkarilaisalueelle. 

Aikuisten viisikot, Alan Bradleyn mainiot Flavia de Luce -dekkarit täydentyvät teoksella Filminauha kohtalon käsissä. Päähenkilö on hieman eriskummallinen pikkutyttö, joka on innostunut luonnontieteistä ja ratkoo mysteerejä viisikymmenluvun englantilaiskylässä. Edeltävät osat ovat mainioita ja hykerryttäviä kirjoja, joiden nokkelan päähenkilön ajatuksia on nautinto seurata.

Joulukalenterin 8. luukku: puukolla ja koukulla

Kirjastoon hankitaan aika paljon kaikenlaisia kädentaitokirjoja ja käsityölehtiä ja niitä lainataan myös paljon. Käsityö- ja askartelulehdistä Rantasalmi ja Joroinen lainaavat myös uusimmat numerot, koska monet ohjeet ovat vuodenaikaan sidottuja.

Itse olen aloittanut käsityöt aikuisena. Olin kakarana puukäsitöissä, koska ihana punkkariserkkulikkanikin oli - ja siitä on kieltämättä ollut aika tavalla hyötyäkin. Voisin melkein milloin vain sorvata ja loimuttaa toholla maustehyllyn! Aikuisena näin valon, mutta en osaa noudattaa ohjeita. Lainaan kovasti kirjoja ja innostun niistä, sitten teen jotain omasta päästä. Sieltä on syntynyt villapaitakin: jos osaa muutamat perustekniikat, niin vaatteethan ovat periaatteessa toisiinsa liittyviä erikokoisia putkia.

Uusista kädentaitajista Molla Millsissä on rokkia ja rollia. Näpsyssä näkyy pala uusimmassa teoksessa olevaa metsurirepun ohjetta. Viimeisellä sivulla neuvotaan virkkuukoukun vuoleminen ja annetaan joogaohjeita virkkauspsykoosin jäykentämälle ruodolle. Suosittelen tätä kaikille kädellisille, vaikka johdannossa väitetäänkin tämän olevan virkkausopas miehille.

Molla Mills: Virkkuri 3 : virkkuumalleja kovaan käyttöön 

Joulukalenterin 4. luukku: Joulujuna

951-617-558-0

Joulukirjat- musiikki, lehdet ja elokuvat ovat taas esillä ja suurin osa lainassakin. Kävin läpi joulupöytää pahat mielessä. Ajattelin, että ne, joita ei ole lainattu, ovat potentiaalisia poistettavia. Ivan Gantschevin Joulujuna pysäytti minut ihastuttavalla akvarellikuvituksellaan ja tarinallaan, (testasin kertomusta heti myös kolmeen joulusadulle tulleeseen ekaluokkalaisryhmään ja se upposi loistavasti myös heihin).

Tarinassa kerrotaan ratavartija Wasilin pienestä Malina-tyttärestä. He asuvat pienenpienellä rautatieasemalla. Wasilin tehtävä on vartioida vaarallista, korkeiden vuorten keskellä kiemurtelevaa, monen tunnelin läpi kulkevaa rataosuutta. 

Eräänä päivänä, joka sattui olemaan jouluaatto, pieni Malina-tyttö oli koristelemassa joulukuusta, kun hän kuuli valtavan jyrähdyksen. Tunnelin suulle, suoraan kiskoille, oli pudonnut valtava kivenjärkäle ja pikajuna oli saapumassa asemalle puolen tunnin kuluttua. Miten Malina saisi varoitettua veturinkuljettajaa?

Joulujunan tarina oli yksinkertainen ja tosi jännittävä, ja erityisen jännittävän siitä teki se, että se ei ole satua, vaan ihan tosikertomus. Tutkikaapa, löytyisikö sinun kirjastostasi tämä 1984 julkaistu kuvakirja.

Joulukalenterin 2. luukku: Patrick deWitt

Kirjallisuus on siitä erinomainen elämänkumppani, että se jaksaa yllättää. Tunnustan kiinnostuneeni Patrick DeWittin teoksista ulkonäön takia. Sanotaan, että sisin ratkaisee ja olen luonnollisesti samaa mieltä, mutta en ole aikoihin nähnyt mitään näin kaunista. Katsokaa nyt!

Haluaisin suudella nämä kannet suunnitellutta graafikkoa ja näin sanottuani
selvitin heti, että kyseessä on Dan Stiles. Dan! Et ole turvassa.

Ensimmäiseltä sivulta lähtien tajusin kuitenkin, että näillä teoksilla on potentiaalia ensimmäisten treffien jälkeenkin. Välitön reaktio oli pään päälle muodostuva ajatuskupla, jossa lukee "häh" ja ällistynyt nauru.

Sistersin veljekset on 2012 suomeksi julkaistu päivitetty lännenseikkailu. Päähenkilöt ovat palkkionmetsästäjät Eli ja Charlie, jotka jahtaavat Herman Kermit Warmia, koska Warmin on kuoltava. Väkivaltaiseksi odysseiaksikin luonnehditulla matkallaan he sotkeutuvat kaikenlaisiin tilanteisiin ja huijareihin. Kieli ja dialogi on yksinkertaisuudessaan hillitöntä.

Siinä missä Eli ja Charlie Sistersin edesottamukset sijoittuvat ainakin viitteellisesti 1800-luvun puolivälin Oregon Cityyn ja Sacramentoon, on Alihovimestari Minorin tapahtumapaikka epämääräisempi: paroni Von Auxin linna "itäisen vuorijonon kaukaisissa erämaissa". Tätä teosta on vaikeaa kuvailla, mielikuvissani vähän hullu kertoja kokoaa eteensä maiseman hieman liian isoilla legoilla. Tässä on vuori. Tässä on kylä. Vuoren juurella on linna. Se on iso. Paroni on mielipuoli. Vuorilla on taistelevia partisaaneja. Käynnissä on jonkinlainen aluesota jne. 

Voin toki yrittää. Päähenkilö Lucien "Lucy" Minor on joutilas nuorukainen, joka lähetetään Von Auxin linnaan alihovimestariksi. Matka tapahtuu rautateitse, ja yöllä matkustajien nukkuessa kaksi ryöstäjää putsaavat matkustajat ja vievät Lucyn piipun, koska hän teeskentelee peloltansa nukkuvaa, eikä uskalla puuttua tapahtumiin. Lucyn kauhuksi myös roistot nousevat samalla laiturilta pois.

Von Auxin linna on alennustilassa, kuten linnanherrakin, Paroni von Aux. Lucy saa pian tietää, että hänen edeltäjänsä herra Broomille on tapahtunut jotain, jota hovimestari herra Olderglough ei suostu kertomaan (mutta myöhemmin käy ilmi, että herra Broom on pudonnut maassa olevaan hyvin suureen reikään, joka on... siis. Maassa oleva hyvin suuri reikä).

Jokaisen kappaleen otsikko ilahduttaa minua tavalla, joka ei ole normaali eikä terve. Kappaleessa, nimeltä "Viekoittelija-Klara" tutustutaan Lucyn tulevaan rakastettuun, Klaraan, joka on, niin. Viekoitteleva. Hänet on kihlattu partisaanille, nimeltä Adolphus, joka esitellään luvussa nimeltä "Adolphus saapuu näyttämölle". Kuten odottaa saattaa, ihanan Klaran kihlattu on poikkeuksellisen komea. Patrick deWitt on sikäli taloudellinen kirjailija, että hän ei ole vaivautunut selvittämään lukijalle tarkemmin näin selvää asiaa. Siksi hän kuvaa Adolphusta "Poikkeuksellisen komeaksi mieheksi".

Teoksen kuudes kappale päättyy siihen, että alihovimestari Minor ja hovimestari Olderglough saavat kirjeen, jossa kerrotaan, että itse paronitar sekä neljä muuta vierasta (kreivi ja kreivitär, herttua ja herttuatar) ovat tulossa vierailulle linnaan: "Herra Olderglough työnsi kirjeen rintataskuun. "Huomenna meidän täytyy etsiä paroni, ottaa hänet kiinni ja tehdä hänestä jälleen normaali.", Olderglough toteaa (mts. 156.) ja koska deWitt on otsikoinnissaan luotettava, rehellinen ja yksinkertainen, on seitsemännen luvun nimi "Paronin etsiminen, kiinni ottaminen ja jälleen normaaliksi tekeminen".

Patrick deWitt on tehnyt kirjan, jonka jokainen luku ilahduttaa minua. Teokset ovat häpeämättömiä, anteeksipyytelemättömiä, yksinkertaisia ja käsittämättömiä ja luontevia. Luontevia, kuten koulutettu hovimestari, joka on aina, ihan aina, kaikissa tilanteissa ja kaikkein pöyristyttävimpien kohtaustenkin silminnäkijänä ja kokijana on tyyni, hillitty ja luonteva.

En tiedä, kenelle uskaltaisin ja haluaisin suositella näitä teoksia, mutta jos voisin, pakottaisin kaikki edes auttavasti lukutaitoiset ihmiset isoon liikuntasaliin, enkä antaisi heidän poistua, ennen kuin he ovat lukeneet nämä kirjat. Ja miksipä en voisi.

Lumpukka ja kesäklassikot

Kesäklassikon paikka, minä ajattelin. Olin aikasemmin keväällä lukenut vihdoin Erica Jongin  Sokeria kulhossani -teoksen ja olin innostunut. Jongin tuotanto ei ollut aikaisemmin oikein maistunut, mutta nyt lähempänä neljääkymmentä totesin tajuavani lukemastani (miehet, naiset, elämä - voi elämä) monia sellaisia asioita ja vivahteita, jotka olisivat aikaisemmin menneet ohi. Tiedän, miltä tämä kuulostaa: jos kolmevitosena alkaa kolkosti naureskella kaksvitoselle minälleen, niin mitä 55-vuotias mahtaa tuumata kolmevitosesta itsestään? Pudistelee varmaan myötätuntoisesti päätään. 

Ajattelin sitten rehvakkaasti ottaa Doris Lessingin Kultaisen muistikirjan saman tien työn alle, onhan kyseessä 2007 Nobel-palkitun kirjailijan merkkiteos, kansainvälinen läpimurto ja feministisen liikkeen pioneerityö. Olen vuosien varrella ottanut kontaktia Kultaiseen useita kertoja. Luulen aloittaneeni lukemisen keskimäärin viiden vuoden välein pääsemättä oikein ensimmäistä sataa sivua pitemmälle. Minulle on kuitenkin kaikista epäonnistuneista yrityksistä huolimatta syntynyt vakaumus siitä, että vuosien myötä kasvan mittoihin, joissa Kultainen jotenkin maagisesti avautuu minulle.

Jongin rohkaisemana (kyllä, tiedän, että Jongia ja Lessingiä ei pidä verrata keskenään)  varasin Kultaisen muistikirjan ja lueskelin vähän, mitä siitä on kirjoitettu. Kultaisen oli määrä luodata "naisen identiteettiä syvältä", sekä "olla täynnä rohkeita kysymyksenajatteluja ja edelleen ajankohtaista materiaalia." Hurraa, minä ajattelin. Aika on kypsä!

Aika pian huomasin, että olen lukijana vosu. Teoksessa on vetävän alun jälkeen pitkähkö jakso, jossa käsitellään toisen päähenkilön, Annan poliittista kypsymistä ja vuosia afrikkalaisen siirtomaavaltion kommunistisessa liikkeessä. Niin kiinnostavaa, kuin poliittinen historia onkin, joudun tunnustamaan, että luin joitakin kymmeniä sivuja huolimattomasti (ja tiedän, että röyhkeimmät saattaisivat jopa arvella, että hyppäsin muutaman yli). Aloin laiminlyödä lukurutiinejani. Oli iltoja, etten jaksanut edes vilkaista Kultaista. Sitten kävi, kuten usein käy. Toin kotiin toisen kirjan.

Aluksi viattomalta tuntunut flirtti Peter Høegin Susanin vaikutuksen kanssa johti nopeasti viipyileviin katseisiin, kevyeen lehteilyyn ja sitten eräänä iltana otin ja päädyin lukemaan ensimmäisen kappaleen kokonaan. Luulin, että tällainen on yleistä ja uskouduin tapahtuneesta kollegalleni, mutta en saanut häneltä tukea. Morkkikseni syveni. Vannoin, ettei näin käy enää. Päätin pysyä uskollisena valitsemalleni klassikolle ja jatkan päättäväisesti loppuun asti, noin sata sivua päivässä, enkä skippaa yhtään kappaletta. Yksinäisten pohdintojeni päätteeksi ravistauduin irti syyllisyydestä ja löysin jostain armon ja päättäväisyyden. Lupasin itselleni, että selviän tästä, hyvänen aika, kirjallisuustiedettä opiskellut nainen!

Muutama päivä sujui hyvin, mutta tilanne alkoi nopeasti eskaloitua varsinaiseksi draamaksi. Syykin oli helppo löytää: Susanin vaikutus tuntui kaikkialla, ja kun kirja oli näkymättömissä pinon alimmaisena, etsin googlesta tietoa Høegin tuotannosta. Sain itseni monta kertaa kiinni Susanin vaikutuksen kritiikkien lukemisesta ja jouduin vetäytymään verkkopaastolle.

Kultainen muistikirja jökötti yöpöydällä painavana, vaativana ja kirjallisuushistoriallisena. En enää tuntenut alussa kokemaani kiihkeää uteliaisuutta, en edes vaikeina jaksoina herännyttä tarmokkuutta. Ajatus vielä yhdestä sivuhenkilöstä, joka olisi kompleksinen, latentin homoseksuaalinen, syvämietteisen vivahteikas, osa kolonialismin historiaa, hyvästä perheestä ja monimutkaisessa ihmissuhteessa jonkin toisen sivuhenkilön, päähenkilön tai molempien kanssa, sai minut voihkimaan. Susanin vaikutuskin sai minut voihkimaan, mutta eri syistä, ja lopulta hirveän pitkän työpäivän päätteeksi, viikonlopun alla, annoin periksi.

Luin Susanin vaikutuksen yhdeltä istumalta loppuun. Ja sitten luin Margaret Atwoodin Uusi maa -teoksen ensimmäisen kappaleen (herttinen mikä startti kirjalle, mitään näin hyvää en ole kohdannut pitkään aikaan, tätä lisää etc. etc.), aloitin Kiantoa, ahmin muutamia runokokoelmia ja kun olin käyttänyt lapsen viskarireppuun tarkoitetut määrärahat kirjakaupan sarjakuvahyllyllä tajuisin, miten alas olin vajonnut.

Ja nyt, rakkaat lukijat, minä taistelen. Minä. Taistelen. Ja luen Kultaista muistikirjaa sata sivua päivässä. Ja hitaasti alan oivaltaa, mistä siinä oikeastaan on kyse.

Iris Murdoch

Katselin vuosia sitten kirjalija Iris Murdochista kertovan elokuvan (iris, pääosissa Judi Dench, Jim Broadbent, Kate Winslet) ja se jäi väkevästi mieleeni sekä boheemielämän, avioliiton, kirjailijan työn että muistisairauden kuvauksena. Ajattelin jo tuolloin, että täytyypä tutustua Iris Murdochin tuotantoon, mutta asia jäi, ehkä siksi, että Murdochin teoksista on otettu pienehköjä painoksia, eikä kirjoihin juuri törmää.

Luin nyt vanhimman Toenperän kokoelmasta löytyvän Murdochin teoksen ja olen ihastuksissani! Teoksen nimi on Yksisarvinen, se on julkaistu 1963 ja Eila Pennasen Suomentamana 1964. Hieman nuhruisen valkoisen niteen kansipaperi on ajan saatossa kadonnut ja kanteen on painettu kultainen kiekko, jota pilvi hieman peittää. joten lukijan on mahdotonta arvata, mistä teos kertoo. Muun muassa tämä, hieman triviaali seikka jarruttaa vanhojen kirjojen lainaamista. Kunnollisten kansipaperien puute tai vanhanaikainen ulkoasu saattaa aiheuttaa sen, että hyvätkin kirjat jämähtävät hyllyyn tai uinailevat varastossa. Silloin lukuvirike pitää saada jostain, vaikkapa kirjallisuusblogista, lukupiiristä, nokkelalta kirjastonhoitajalta tai elokuvasta, niin kuin minä sain.

Yksisarvinen kertoo kolmikymppisestä naisesta, joka eron jälkeen kaipaa maisemanmuutosta ja ottaa vastaa kotiopettajattaren toimen eräästä syrjäseudulla sijaitsevasta kartanosta. Talon ilmapiiri on ahdistava, ja Murdoch kuvaa henkilöitä, heidän käytöstään ja olemustaan, maisemaa ja toimia oivaltavasti ja täsmällisesti. Juuri tämä herätti kiinnostukseni Murdochiin. Ajattelin, että hän tavoittaa harvinaisen herkästi pienet nyanssit, ilmeet, muutokset säässä, paljastavat eleet, rivienvälit, tai sitten se olen vain minä, adjektiiveja ja yksityiskohtia janoava lukija. Vaikka ei teos toki mitään kanervien, rakkolevien ja dolmeenien kuvausta ole. Kartanon ahdistavaan ilmapiiriin liittyy hirveä salaisuus, ja teoksen kliimaksi on suorrastaan henkeäsalpaava.

Poplaari-blogi on laatinut mainion läpivalaisun Iris Murdochin tuotantoon, käykää kurkkaamassa, ja lainatkaatten! Niin minä ainakin aion tehdä.

Iris Murdochin pitkäaikainen elämänkumppani John Bailey on kirjoittanut Murdochin elämäkerran Elegia Irikselle joka löytyy myös Toenperän kirjaston kokoelmasta. 

Kirjailijaesittely englannin kielellä kirjalijakalenterissa.

Elämäkertatietoja ja video A+E -television sivuilla.

Kesäkettu -13

Kolmetoista-kesän kesäkettu joutuu toteamaan, että elokuun viimeistä viikkoa viedään! Pohjolan kesä on hektinen, kevät rysähtää niskaan leskenlehtineen ja muuttolintuineen, kesäkuussa ruoho kasvaa niin että natina käy, kokko palaa eikä aurinko älyä ollenkaan laskea. Heinäkuussa on jo heinäkiireet ja toisilla lomakiireet ja elokuussa elo ja sen korjuu. Kesäkettukin aikoo korjata elonsa. Se syö myyriä mahansa täyteen talven varalle, vaan ei mitä tahansa myyriä, vaan aitoja tšekkimyyriä Zdeněk Milerin kynästä. Kesäkettu näet ravitsee itseään hengen ravinnolla eli kirjoilla.

Toenperään, kesäketun arvonimen saattoi Etelä-Savossa saavuttaa kesän aikana kuusi vapaavalintaista teosta lukenut ja lukukokemuksestaan postikortit kirjoittanut & kuvittanut. Valmiita suorituspaketteja ohjeineen sai kirjastoista, kivijalkakirjastoissa oli tarjolla myös askartelutarvikkeita kuvittajille & sanottajille. Kampanjaan osallistui lapsia, nuoria ja aikuisia.

Rantasalmen kesäkettujen Hall of Famessa on nähtävillä valmiita kunniakirjoja,
sekä Kesäkettujen suosittelemia teoksia.

Kesäkettusuorituksia oteteaan vastaan elokuun loppuun saakka -- eli vielä ehtii, vielä ehtii. Tähän olen kerännyt muutamia postikortteja Kesäkettujen joukosta.

Onnea kaikille arvonimen ansainneille Kesäketuille 2013!

***

***

***

***

Ihmeitä ja sattumia

Tämä vuosi on ollut mielenkiintoinen lukuvuosi. Se vähä, minkä olen saanut muulta elämältä luettua, on ollut järjestään "ihan parasta, ikinä".

Viimeisin teos on tuolla sivupalkissakin näkyvä sarah Winmanin Kani nimeltä jumala (2012). Kyseessä on 1968 syntyneen Ellien, hänen veljensä Joen ja heidän läheistensä Englantiin sijoittuva kasvukertomus, mutta kaikista muista nostalgisista ja aistillisista lapsuuskuvauksista sen erottaa kaksi asiaa: väkevä ihmeen tuntu ja kirjailijan näyttelijätaustasta kielivä vahva draaman taju: kappaleet ovat kohtauksia, jotka olisi voitu kirjoittaa myös näyttämölle tai elokuvaan.

Olen juuri päättänyt kirjan, enkä halua tehdä siitä selostusta: niitä löytyy kirjallisuusblogeista päntiönään. Haluan vain kertoa, että jaan erään asiakkaan tunteen, joka syntyi heti, kun luin viimeisen sivun: minulla on tätä kirjaa ikävä. Viisi vuotta sitten otin nilkkaan tatuoinnin, joka esittää loikkaavaa jänistä. Nyt voin kertoa, jos joku kysyy, että se on kani nimeltä jumala. Silloin en vain sitä tiennyt.

Aivan ilman muuta tulen kiertämään absoluuttista kirjojenostokieltoa ja hankkimaan tämän teoksen hyllyyni. Sama reaktio, kuin Byattin Lasten kirjan kohdalla.  Tätä ihmeellistä käärmeen vuotta on vielä jäljellä. Katostaan, mitä lumovaa, viisasta ja kaunista se vielä tuo tullessaan!

Jakko heittää kylmän kiven ja me jaamme kirjavinkkejä

Jaakolle valinnanvaraa. freefoto.com

Valkoinen kirahvi Opuscolo - kirjasta kirjaan  -blogista väittää, että kesää seuraa syksy, esittelee oman top-listansa syksyn uutuuskirjoista. Aika tuhti väite, kun kesä ei ole edes kunnolla alkanut! Ja sanonko minne Jaakko saa pistää kylmän kivensä?

Pyh.

Tunnustakaamme kuitenkin tosiasiat. Syksyn uutuuskirjat on jo tilattu kirjastoon. Poimitaanpa mekin TOP 5, eli odotetuimmat syksyn kirjat:

Petri Tamminen: Rikosromaani. Malmin musertaja, Hämeenlinnan häpäisijä, Hermann Ångström, kylvää jälkeensä huolta, häpeää ja yleistä epämukavuutta. "Tapauksen saa hoidettavakseen elämää nähnyt komisario Vehmas, jonka mielestä ihmiset sairastavat tulevaisuutta ja poliisin työ on kansanrunoutta", kertoo Otava. Kuulostaa sopivan paasilinnamaiselta: kevyttä kamaa, jossa on yllättäviä syvällisyyden syövereitä.

Pete Suhonen: Hitlerin kylkiluu. WSOY kertoo, että kyseessä on seikkailusatiiri. Ruoppaaja Muttilainen, Konstaapeli Parviainen ja Agronomi Hildén muodostavat salaisen veljeskunnan kovan ytimen. Hitler ei kuollutkaan bunkkeriin Berliinissä ja Katri Helena on Suomen Marlene Dietrich. Olisikohan tässäkin kirjassa jonkinlaista huovismaista salaviisautta?

Johanna Sinisalo: Salattuja voimia. Teos koostuu Sinisalon parhaista vaellusnovelleista. Pidin hirveästi Enkelten verestä. Se aiheutti vakavaa mehiläiskuumetta. Luotan siihen, että tämän teoksen myötä fiilistelen Partioaitassa ja teen retkiä joko Penniineille tai sitten sinne oman otsalohkon pimeämmälle puolelle. Johanna Sinisalo ja Risto Isomäellä on sama taito hyppysissään: hyvä tarina rakennetaan tiedon päälle ja pistetään joukkoon iso lusikallinen kansanperinnettä!


Linde, Heidi Jo nyt on! Chiclittiä Norjasta. Kolmatta lastaan odottava kotiäiti kaipaa muutosta, samoin uransa loukkaantumiseen päättävä jalkapalloilija ja häitä touhuava morsian, joka ei ole ihan varma siitä, onko sulhanen sittenkään Mr Right. Kirjan yhteydessä on mainittu niin Jonathan Franzen kuin Nick Hornbykin, joten luotan siihen, ettei tämä ole ihan ytimetöntä höttöä. Sitäpaitsi pullanleivonnan ja Metallican yhdistäminen kertoo arjen ymmärryksestä ja tyylitajusta. 

Ian Rankin: Verisiteet. Olen lukenut kaikki Ian Rankinin kirjat. Olen hankkinut itselleni kaikki Ian Rankinin kirjat. Lisäksi etsin aina kirjamessuilta Blue Moonin ständin ja sanon, että kaikki, mitä he kustantavat, siis aivan kaikki, on loistavaa. Toivon, että John Rebus raitistuu ja löytää itselleen daamin ja että minä pääsen riehastelemaan Edinburghiin jonkun kanssa, jolle riittää, että istutaan tunkkaisessa pubissa mököttämässä sekä käyskennellä loput ajat mukulakivikaduilla tai Forth-vuonon jäätävässä viimassa. Ja kuunnella Rollareita Laphroaig-lasi kourassa. Oletteko muuten huomanneet, että omista suosikeista puhuminen on vaikeaa? Koska _tunteet_.

Bonuskirja: Walter Mosley: When the Thrill Is Gone. On pahuksen kurjaa, ettei Walter Mosleyltä suomenneta teoksia. Kirjan nimen kuultuani päässäni on soinut Ella Mae Morsen versio kyseisestä piisistä.Walter Mosley kuvaa upeasti rotuerottelun Amerikkaa. Päähenkilö on kunnollinen mies, Easy Rawlins, joka tasapainoilee lain ja rikollisuuden harmaalla alueella. Easyssä ja Röngän Viktor Kärpässä on paljon samaa, ainakin kultainen sydän ja asema yhteiskunnan marginaalissa.

Syksyllä ilmestyy myös uutuus Sofi Oksaselta, sitä moni odottaa suurella uteliaisuudella. Mitä odotat kirjasyksyltä?

Olisi pitänyt sanoa, että...

Fantastinen! Harvasta kirjailijasta olen koskaan ollut yhtä innoissani. Harva lukukokemus on saattanut minut sellaiseen  kohottavaan, ylösrakentavaan kiihtyneen innostuksen tilaan, kuin Peter Høeg. Høeg on fantastinen. Useimmat hänen kirjansa ovat fantastisia. Norsunhoitajan lapset, hänen viimeisin teoksensa on fantastinen, voin sanoa sen jo nyt, vaikka olen lukenut vasta parisenkymmentä sivua. Palaan asiaan myöhemmin, mutta sanonpa vain sen, että Høegin henkilöhahmot tekevät kirjoissa sen, mistä me muut vain haaveilemme: he sanovat juuri oikeat repliikit silloin, kun pitää, ei vasta puoli tuntia myöhemmin, kun ne juolahtavat meille muille kuolevaisille mieleen. *** Edit 15.18 Luin katkelman Norsunhoitajien lapsia ja koska olin itse virkeämpi kuin eilen, tuntui hieman siltä, että onko tämä Høegin harjoittama kirjallinen briljeeraus sittenkin hieman raskasta luettavaa. Muistelen erästä nimeltä mainitsematonta tohtoria, joka piti yliopistolla kurssia nimeltä "Keskiajan ihminen ja luonnonkatastrofit". Hän oli hyvin vitsikäs. Ensimmäisen luennon jälkeen vitsit lakkasivat naurattamasta ja loput kymmenkunta luentoa olivat yhtä piinaa. Palaan asiaan myöhemmin.

"Suhteessa kaikkeen ei-inhimilliseen me sivistyneet ihmiset olemme autisteja"

Klikkaa kuva isommaksi

Ihmisen älykkyys -kurssia vetävä Professori Stern esittää ihmisiin liittymiä väittämiä

Ihmiset osaavat ratkaista ongelmia mielessään ennen kuin toteuttavat ratkaisuja käytönnässä. Ihmiset ovat tietoisia menneisyydestä ja tulevaisuudesta. Ihmisillä on kieli. Ihmiset ymmärtävät numeron käsitteen. Ihmiset tunnistavat kuvansa peilistä.

Opiskelija Karen Nieto vastaa jokaiseen väitteeseen "Typerys", ja lisäperusteluiksi:

1. Kissat ja Oravat ja Lokit ja Muurahaiset 2. Oravat ja Kissat ja Delfiinit ja Muurahaiset. 3. Delfiinit ja kissat. 4. Kissat. 5. Kissat.

Vastaukset ovat eriomaisia, mutta ei niitä oikein esseiksi voi kutsua. Karen Nieto on toisissa asioissa nerokas, toisissa toivoton. Palataan alkuun. Karenin täti, Isabelle Nieto tulee Kalifornian Berkeleystä Meksikon Mazátlaniin ottaakseen haltuun perimänsä tonnikalajalostamon, hän saa kaupanpäällisiksi kaltoinkohdellun autistisen sisarentyttärensä Karenin, joka ei puhu, ei syö aterimilla ja elää takapihalla olevassa, mereen saakka ulottuvassa aitauksessa jokseenkin omissa oloissaan. Tyttö kylvetetetään ja puetaan jokseenkin ihmisen näköiseksi. Isabelle alkaa määrätietoisesti opettamaan hänelle kieltä ja kun Karen löytää sanat, hän ei vaikene ollenkaan. Karenin tie vie lyhyeksi aikaa nunnien pitämän erityiskouluun ja sieltä melko pian kotiin yksityisopetukseen sekä päiviksi tonnikalajalostamolle, lopulta yliopistoon ja kansainvälisen tonnikalanjalostamon johtoon. Kuinka se on mahdollista Karenille, jolla on neljä perusilmettä (hätääntyntyt, olinen, neutraali ja poissaoleva), joka ajattelee hyvin hitaasti, jolla ei ole ollenkaan mielikuvitusta ja joka ei osaa lainkaan valehdella?

 Sabina Bermanin kirja Nainen joka sukelsi maailman sydämeen on takakansitekstinsä mukaan vahva ekologinen kannanotto merten suojelun puolesta. Lause on kamala latteus, mutta luettuani kirjan päätin, ettei minun itse asiassa tarvitse ikinä syödä purkitettua tonnikalaa ja että ne asiat, jotka erottavat ihmisen eläimestä, eivät itse asiassa ole kovin mairittelevia -- siis meitä ihmisiä kohtaan. Tästä huolimatta teos onnistui olemaan vetävä, toiveikas, mielekiintoinen ja erittäin hauska. Lisäksi ymmärtääkseni erinomainen kuvaus autismista.

Linkki teoksen saatavuustietoihin Origossa. Muista myös Brian Hallin Saskia. ja Mark Haddonin Yöllisen koiran merkillinen tapaus.