Kesäklassikon paikka, minä ajattelin. Olin aikasemmin keväällä lukenut vihdoin Erica Jongin Sokeria kulhossani -teoksen ja olin innostunut. Jongin tuotanto ei ollut aikaisemmin oikein maistunut, mutta nyt lähempänä neljääkymmentä totesin tajuavani lukemastani (miehet, naiset, elämä - voi elämä) monia sellaisia asioita ja vivahteita, jotka olisivat aikaisemmin menneet ohi. Tiedän, miltä tämä kuulostaa: jos kolmevitosena alkaa kolkosti naureskella kaksvitoselle minälleen, niin mitä 55-vuotias mahtaa tuumata kolmevitosesta itsestään? Pudistelee varmaan myötätuntoisesti päätään.
Ajattelin sitten rehvakkaasti ottaa Doris Lessingin Kultaisen muistikirjan saman tien työn alle, onhan kyseessä 2007 Nobel-palkitun kirjailijan merkkiteos, kansainvälinen läpimurto ja feministisen liikkeen pioneerityö. Olen vuosien varrella ottanut kontaktia Kultaiseen useita kertoja. Luulen aloittaneeni lukemisen keskimäärin viiden vuoden välein pääsemättä oikein ensimmäistä sataa sivua pitemmälle. Minulle on kuitenkin kaikista epäonnistuneista yrityksistä huolimatta syntynyt vakaumus siitä, että vuosien myötä kasvan mittoihin, joissa Kultainen jotenkin maagisesti avautuu minulle.
Jongin rohkaisemana (kyllä, tiedän, että Jongia ja Lessingiä ei pidä verrata keskenään) varasin Kultaisen muistikirjan ja lueskelin vähän, mitä siitä on kirjoitettu. Kultaisen oli määrä luodata "naisen identiteettiä syvältä", sekä "olla täynnä rohkeita kysymyksenajatteluja ja edelleen ajankohtaista materiaalia." Hurraa, minä ajattelin. Aika on kypsä!
Aika pian huomasin, että olen lukijana vosu. Teoksessa on vetävän alun jälkeen pitkähkö jakso, jossa käsitellään toisen päähenkilön, Annan poliittista kypsymistä ja vuosia afrikkalaisen siirtomaavaltion kommunistisessa liikkeessä. Niin kiinnostavaa, kuin poliittinen historia onkin, joudun tunnustamaan, että luin joitakin kymmeniä sivuja huolimattomasti (ja tiedän, että röyhkeimmät saattaisivat jopa arvella, että hyppäsin muutaman yli). Aloin laiminlyödä lukurutiinejani. Oli iltoja, etten jaksanut edes vilkaista Kultaista. Sitten kävi, kuten usein käy. Toin kotiin toisen kirjan.
Aluksi viattomalta tuntunut flirtti Peter Høegin Susanin vaikutuksen kanssa johti nopeasti viipyileviin katseisiin, kevyeen lehteilyyn ja sitten eräänä iltana otin ja päädyin lukemaan ensimmäisen kappaleen kokonaan. Luulin, että tällainen on yleistä ja uskouduin tapahtuneesta kollegalleni, mutta en saanut häneltä tukea. Morkkikseni syveni. Vannoin, ettei näin käy enää. Päätin pysyä uskollisena valitsemalleni klassikolle ja jatkan päättäväisesti loppuun asti, noin sata sivua päivässä, enkä skippaa yhtään kappaletta. Yksinäisten pohdintojeni päätteeksi ravistauduin irti syyllisyydestä ja löysin jostain armon ja päättäväisyyden. Lupasin itselleni, että selviän tästä, hyvänen aika, kirjallisuustiedettä opiskellut nainen!
Muutama päivä sujui hyvin, mutta tilanne alkoi nopeasti eskaloitua varsinaiseksi draamaksi. Syykin oli helppo löytää: Susanin vaikutus tuntui kaikkialla, ja kun kirja oli näkymättömissä pinon alimmaisena, etsin googlesta tietoa Høegin tuotannosta. Sain itseni monta kertaa kiinni Susanin vaikutuksen kritiikkien lukemisesta ja jouduin vetäytymään verkkopaastolle.
Kultainen muistikirja jökötti yöpöydällä painavana, vaativana ja kirjallisuushistoriallisena. En enää tuntenut alussa kokemaani kiihkeää uteliaisuutta, en edes vaikeina jaksoina herännyttä tarmokkuutta. Ajatus vielä yhdestä sivuhenkilöstä, joka olisi kompleksinen, latentin homoseksuaalinen, syvämietteisen vivahteikas, osa kolonialismin historiaa, hyvästä perheestä ja monimutkaisessa ihmissuhteessa jonkin toisen sivuhenkilön, päähenkilön tai molempien kanssa, sai minut voihkimaan. Susanin vaikutuskin sai minut voihkimaan, mutta eri syistä, ja lopulta hirveän pitkän työpäivän päätteeksi, viikonlopun alla, annoin periksi.
Luin Susanin vaikutuksen yhdeltä istumalta loppuun. Ja sitten luin Margaret Atwoodin Uusi maa -teoksen ensimmäisen kappaleen (herttinen mikä startti kirjalle, mitään näin hyvää en ole kohdannut pitkään aikaan, tätä lisää etc. etc.), aloitin Kiantoa, ahmin muutamia runokokoelmia ja kun olin käyttänyt lapsen viskarireppuun tarkoitetut määrärahat kirjakaupan sarjakuvahyllyllä tajuisin, miten alas olin vajonnut.
Ja nyt, rakkaat lukijat, minä taistelen. Minä. Taistelen. Ja luen Kultaista muistikirjaa sata sivua päivässä. Ja hitaasti alan oivaltaa, mistä siinä oikeastaan on kyse.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti