Elämäni kirjastossa

Kuntatalous on pahassa jamassa. Veroja ei kerry, ja se mikä kertyy, uppoaa sosteriin. 90-luvun lamavuosina seinäpintojen yleisimmäksi kuva-aiheeksi vakiintui piru ja meno on muutaman paksuman vuoden jälkeen taas päivä päivältä navakampaa. Yleinen ilmapiiri on maailmanlopun meiniki.

Kouluja voi kuntakeskuksessa olla yksi ja lainaston pitää mielellään pyöriä ihan yksinään.

Olen jo ottanut askeleen kohti holistista työkäsitystä. Värjäsin ja painoin Toenperän uusien lainakassien koe-erän keittiössäni. Olen saapunut tärkeisiin kokouksiin, Pasilaan räntään, suoraan Helsinki-Vantaan lentokentältä tuoreessa rusketuksessa ja räikeässä tunikassa, jonka ostaminen tuntui Espanjassa hyvältä idealta. Kaikki perheen kulttuurihararstukset palvelevat yhteistä hyvää: tarkkailen perheenjäseniäni ja teen muistiinpanoja kirjasuosituksia ja musiikkihankintaa ajatellen. Tarkemmin ajatellen musiikkiosaston asiakkaat ovat alkaneet muistuttaa puolisoani.

Koska työ- ja vapaa-ajan yhdistäminen on vaikeaa, ja sen helppoja osia voidaan byrokratialla ja säännöillä edelleen hankaloittaa, olen päättänyt helpottaa elämääni ja omistautua kokonaan kirjastolaitoksen palvelemiselle. Se tapahtuu vähän samalla tavalla, kuin nunnaksi tuleminen: vala vannotaan sivistystoimenjohtajan kuvan edessä, vasen käsi Helle Kannilan Kirjastonhoidon oppaan (1922) päällä. Tämän valan jälkeen perheen lemmikkieläimestä tulee "lukukoira". Verkkopäiväkirjasta tulee julkinen eikä siinä enää käsitellä mitään, mistä ei voisi rakentaa aasinsiltaa kirjastomaailmaan (valantehnyt kirjastonhoitaja kysyisi: onko muuta maailmaa, kuin kirjastomaailma). Kirjaston twittertili on aina auki älypuhelimessa. Puoliso antaa miesasiakkaille miesvinkkejä, lapsi käy kaikissa kirjaston tapahtumissa ja äitini lukee aikuisten satutunnilla asiakkaille Decameronea.

Säästösyyt eivät valantehneestä kirjastonhoitajattaresta ole mikään syy aukioloaikojen supistuksiin. Hän voi tarvittaessa muuttaa perheineen kirjastoon. Hän hakee aamutossusillaan aamun lehdet lukusaliin, keittää kahvit, lähettää perheenjäsenet päivähoitoon, kouluun ja töihin ja hyllyttää ja lähetellä karhukirjeitä Zumban tahtiin. Erilaiset henkilökohtaiset hankinnat hän tekee ruokatunnilla verkkokaupasta. Kotiinkuljetus tapahtuu kirjastoautolla.

Illalla lainasto pöhisee automaatin varassa, mutta valvonnan hoitaa valantehnyt kirjastonhoitajatar, joka katselee yle areenaa AVIn rahoittamista monitoimihärpäkkeistä, keittelee teetä myöhäisille asiakkaille eikä kieltäydy antamasta kirjavinkkejä, vaikka papiljotit vähän pistelisivätkin päänahkaa. Iltasatu luetaan lastenosastolla, futon levitetään työhuoneeseen, lukukissan annetaan vaeltaa yöllä salin puolella, ei tarvitse teknisen toimen vaivautua hiirentappoon. Kirjastossa ei tarvita enää päivystävää talonmiestä tai poliisiakaan. Kirjastonhoitaja päivystää aina. Niillä otteilla, joita IFLAn konferenssissa opittiin, nujertuu isompikin häirikkö.

Ja kun eläkeikäkin nousee kahdeksaankymmeneen vuoteen, voi valantehnyt kirjastonhoitajatar jatkaa yhteisönsä palvelemista aina siihen asti, kunnes siirtyy tuonilmaisiin. Ja silloinkin häntä voi käyttää vaikkapa lasten pelottelemiseen.