Tämä vuosi on ollut mielenkiintoinen lukuvuosi. Se vähä, minkä olen saanut muulta elämältä luettua, on ollut järjestään "ihan parasta, ikinä".
Viimeisin teos on tuolla sivupalkissakin näkyvä sarah Winmanin Kani nimeltä jumala (2012). Kyseessä on 1968 syntyneen Ellien, hänen veljensä Joen ja heidän läheistensä Englantiin sijoittuva kasvukertomus, mutta kaikista muista nostalgisista ja aistillisista lapsuuskuvauksista sen erottaa kaksi asiaa: väkevä ihmeen tuntu ja kirjailijan näyttelijätaustasta kielivä vahva draaman taju: kappaleet ovat kohtauksia, jotka olisi voitu kirjoittaa myös näyttämölle tai elokuvaan.
Olen juuri päättänyt kirjan, enkä halua tehdä siitä selostusta: niitä löytyy kirjallisuusblogeista päntiönään. Haluan vain kertoa, että jaan erään asiakkaan tunteen, joka syntyi heti, kun luin viimeisen sivun: minulla on tätä kirjaa ikävä. Viisi vuotta sitten otin nilkkaan tatuoinnin, joka esittää loikkaavaa jänistä. Nyt voin kertoa, jos joku kysyy, että se on kani nimeltä jumala. Silloin en vain sitä tiennyt.
Aivan ilman muuta tulen kiertämään absoluuttista kirjojenostokieltoa ja hankkimaan tämän teoksen hyllyyni. Sama reaktio, kuin Byattin Lasten kirjan kohdalla. Tätä ihmeellistä käärmeen vuotta on vielä jäljellä. Katostaan, mitä lumovaa, viisasta ja kaunista se vielä tuo tullessaan!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti