Olisi pitänyt sanoa, että...

Fantastinen! Harvasta kirjailijasta olen koskaan ollut yhtä innoissani. Harva lukukokemus on saattanut minut sellaiseen  kohottavaan, ylösrakentavaan kiihtyneen innostuksen tilaan, kuin Peter Høeg. Høeg on fantastinen. Useimmat hänen kirjansa ovat fantastisia. Norsunhoitajan lapset, hänen viimeisin teoksensa on fantastinen, voin sanoa sen jo nyt, vaikka olen lukenut vasta parisenkymmentä sivua. Palaan asiaan myöhemmin, mutta sanonpa vain sen, että Høegin henkilöhahmot tekevät kirjoissa sen, mistä me muut vain haaveilemme: he sanovat juuri oikeat repliikit silloin, kun pitää, ei vasta puoli tuntia myöhemmin, kun ne juolahtavat meille muille kuolevaisille mieleen. *** Edit 15.18 Luin katkelman Norsunhoitajien lapsia ja koska olin itse virkeämpi kuin eilen, tuntui hieman siltä, että onko tämä Høegin harjoittama kirjallinen briljeeraus sittenkin hieman raskasta luettavaa. Muistelen erästä nimeltä mainitsematonta tohtoria, joka piti yliopistolla kurssia nimeltä "Keskiajan ihminen ja luonnonkatastrofit". Hän oli hyvin vitsikäs. Ensimmäisen luennon jälkeen vitsit lakkasivat naurattamasta ja loput kymmenkunta luentoa olivat yhtä piinaa. Palaan asiaan myöhemmin.

"Suhteessa kaikkeen ei-inhimilliseen me sivistyneet ihmiset olemme autisteja"

Klikkaa kuva isommaksi

Ihmisen älykkyys -kurssia vetävä Professori Stern esittää ihmisiin liittymiä väittämiä

Ihmiset osaavat ratkaista ongelmia mielessään ennen kuin toteuttavat ratkaisuja käytönnässä. Ihmiset ovat tietoisia menneisyydestä ja tulevaisuudesta. Ihmisillä on kieli. Ihmiset ymmärtävät numeron käsitteen. Ihmiset tunnistavat kuvansa peilistä.

Opiskelija Karen Nieto vastaa jokaiseen väitteeseen "Typerys", ja lisäperusteluiksi:

1. Kissat ja Oravat ja Lokit ja Muurahaiset 2. Oravat ja Kissat ja Delfiinit ja Muurahaiset. 3. Delfiinit ja kissat. 4. Kissat. 5. Kissat.

Vastaukset ovat eriomaisia, mutta ei niitä oikein esseiksi voi kutsua. Karen Nieto on toisissa asioissa nerokas, toisissa toivoton. Palataan alkuun. Karenin täti, Isabelle Nieto tulee Kalifornian Berkeleystä Meksikon Mazátlaniin ottaakseen haltuun perimänsä tonnikalajalostamon, hän saa kaupanpäällisiksi kaltoinkohdellun autistisen sisarentyttärensä Karenin, joka ei puhu, ei syö aterimilla ja elää takapihalla olevassa, mereen saakka ulottuvassa aitauksessa jokseenkin omissa oloissaan. Tyttö kylvetetetään ja puetaan jokseenkin ihmisen näköiseksi. Isabelle alkaa määrätietoisesti opettamaan hänelle kieltä ja kun Karen löytää sanat, hän ei vaikene ollenkaan. Karenin tie vie lyhyeksi aikaa nunnien pitämän erityiskouluun ja sieltä melko pian kotiin yksityisopetukseen sekä päiviksi tonnikalajalostamolle, lopulta yliopistoon ja kansainvälisen tonnikalanjalostamon johtoon. Kuinka se on mahdollista Karenille, jolla on neljä perusilmettä (hätääntyntyt, olinen, neutraali ja poissaoleva), joka ajattelee hyvin hitaasti, jolla ei ole ollenkaan mielikuvitusta ja joka ei osaa lainkaan valehdella?

 Sabina Bermanin kirja Nainen joka sukelsi maailman sydämeen on takakansitekstinsä mukaan vahva ekologinen kannanotto merten suojelun puolesta. Lause on kamala latteus, mutta luettuani kirjan päätin, ettei minun itse asiassa tarvitse ikinä syödä purkitettua tonnikalaa ja että ne asiat, jotka erottavat ihmisen eläimestä, eivät itse asiassa ole kovin mairittelevia -- siis meitä ihmisiä kohtaan. Tästä huolimatta teos onnistui olemaan vetävä, toiveikas, mielekiintoinen ja erittäin hauska. Lisäksi ymmärtääkseni erinomainen kuvaus autismista.

Linkki teoksen saatavuustietoihin Origossa. Muista myös Brian Hallin Saskia. ja Mark Haddonin Yöllisen koiran merkillinen tapaus.